Kategoria: Sosiaalinen media

YouTube lastensuojelun näyttämönä

julkaissut marjuthannele, kategoriassa Lastensuojelu, Sosiaali- ja terveysala, Sosiaalinen media

Tämä artikkeli on syntynyt Marjut Jokelan kynästä. Marjut on tohtorikoulutettava WELMA-tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopistossa.

Blogikirjoituksessa Marjut pohtii tutkimiensa videoiden ja videoiden tekijöiden sekä niitä katsovien motiiveja, toiveita ja tavoitteita

Lastensuojelu näyttäytyy YouTubessa neljästä kerronnasta käsin. Kertojina toimivat lastensuojelun keskiössä olevat tai siitä juuri irtaantuneet nuoret, lastensuoleutoimien kohteeksi joutuneet vanhemmat, sosiaalityön ammattilaiset sekä kokemusasiantuntijat eli nuoret aikuiset, jotka kertovat vastavuoroisesti huostaan otetuille nuorille kokemaansa tai ammattilaisille näkemyksiään ja tunteitaan aihealueesta. Yleisöksi näille tarinoille valikoituvat ihmiset, joiden kokemusmaailmaan eivät kuulu huostaanoton arkipäivä ja todellisuus, vaan joiden uteliaisuuden ovat herättäneet kauhutarinat, sensaatiot, huhut ja tulkinnat. Tämän niin sanotun uteliaiden joukon mielenkiinto on ikiaikaista kiinnostusta heikomman kärsimyksestä. Huono-osaisuutta on helppoa kauhistella ja ymmärtää ruudun takaa tai näyttämöltä, lehdestä tai kirjasta. Tarina koskettaa, mutta samalla katsoja helpottuu voidessaan todeta, ettei minulle käynyt noin, minä en tehnyt noin. Läheltä piti, mutta selvittiin ilman väliintuloa. 

Näkökulmana voi olla myös kaltaiseni tutkijan ”ulkoinen” katse kohti tapahtumien polttopistettä. Ikään kuin kiinnostus sekä näyttämön tapahtumista, että yleisön reaktioista. Päällimmäisenä kysymyksenä kaikuu: Miksi tehdä video YouTubeen kaiken kansan nähtäville ja miksi katsoa videota YouTubesta, miksi katsoa videota juuri aiheesta lastensuojelu ja miksi vaivautua kommentoimaan videon loppuun jotakin, jolla ei ole mitään tekemistä vuorovaikutuksen kanssa. Vapaan median käsite on mielenkiintoinen, etenkin lastensuojelun luupista katsottuna. 

Ilmiössä on jotain perin juurin vanhaa, mutta samalla jotakin uutta: yleisö, katsojat, valtaväestö edustavat suurinta osaa väestöstä, jota aihe ei kiinnosta, eivätkä he sitä vaivaudu edes seuraamaan. Ikävien asioiden kuulijakuntaan saattaa tästä valtaväestöstä siirtyä osa, koska on kiinnostavaa spekuloida toisten ihmisten epäonnea samalla hykerrellen omassa turvallisuudessaan. Ammatillisuus saa kiinnostumaan ilmiöstä ja saa katsomaan videoita: opetusmielessä tai vahingossa, ja lopulta voi taas hymistellä, ettei onneksi ole itse toiminut noin. Tilanteessa eläneet voivat tunnetasolla jakaa tarinat ja kokemukset, muistella, vertailla, kauhistella, liioitella omaa kokemustaan ja hakea ymmärrystä omalle tarinalleen. Itse videoilla esiintyneet haluavat palan julkisuutta, huomiota ja ehkäpä jollakin on myös haave siitä rikastumisesta. Tutkijana olen ihmeissäni tämän teatterin muunnelmien edessä. Kenen käsikirjoitus on totuudenmukaisin ja rehellisin. Tulkintaahan nämä videot ovat joka ikinen. Kokonaista totuutta tuskin on missään tarinassa. 

Tulisiko minun kääntääkin tutkijan katseeni hiljaisuuksiin, asioihin, jotka jätetään kertomatta, joista vaietaan. Kaikilla videoilla on tehty valinta sen suhteen, mitä kerrotaan. Mihin tämä valinta on perustunut? Mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta? Tässäkin voidaan videoita erotella toisistaan: on videoita, jotka on ”pistetty ykkösellä purkkiin” ja on videoita, joita on muokattu, editoitu, stilisoitu ja rakennettu ammattimaisempaan suuntaan. Mitä halutaan kertoa ja mitä jätetään kertomuksesta pois? Kuka on lopulta videoiden päähenkilö? Onko se videoilla tarinaansa kertova nuori, nuoren elämään puuttunut sosiaalityöntekijä, vanhempi, joka ei pystynyt kasvattamaan lasta, yhteiskunta, joka on rakentanut lastensuojelun tiimoilta mallit vai lopulta se nälkäinen kansa amfiteatterissa gladiaattoreiden kamppailua ylivoimaista vastustajaa vastaan katsomassa. Valikoituuko mielenkiintoisimmaksi tutkittavaksi päähenkilö, kertoja, ohjaaja, lavastaja, valomies, kuiskaaja vai yleisö? Mihin upotan tutkijan katseeni? Ja kuinka paljon tähän näkökulmaan vaikuttaa tarina itse.

Lastensuojelun nelikanta rakentuu yksilön ja yhteisön erilaisista variaatioista. Lastensuojelu yksilön kokemus voi olla niin huostaanotetun lapsen kuin vanhemmankin yksilöllinen kokemus, mutta se voi olla kenen tahansa videota katsoneen ihmisen kokemus. Kokemusasiantuntijan rooli riippuu siitä, katsotaanko heidän yksilöllistä tarinaansa kokemuksesta vai asiantuntijuuden roolin kautta. Ja toisaalta kumpana he itse pitävät itseään: asiantuntijana vai osallisena?

Toisaalta tutkijan katse uppoutuu siihen, kenelle tarinat on tarkoitettu? Samalla voidaankin pohtia sitä, ketä varten tarinoita tehdään noin ylipäätään. Onko tarinointi jäsentymättömän jäsentämistä. Saako tarina aikaan ymmärryksen ja itseymmärryksen? Mikä sijamuoto tarinalle annetaan ja kuka valitaan kertojaksi ja kuka on kerronnan kohde? Voitaisiinko päätellä että, tarinat on tarkoitettu pienelle yleisölle, eli niille, joita aihe koskettaa, vai suurelle yleisölle, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia aiheesta. Minkä merkityksen videot ovat saaneet tekijöidensä mielissä. 

Kun katsoo näiden tubettajien elinkaarta, se näyttäytyy minulle tutkijana kovin lyhyenä. Videot toimivat aikansa kuvina, päiväkirjoina. Asiasta innostutaan ja sitten se vaihtuu muuhun mielenkiintoisempaan. Tutkijan mielenkiinnon voisi siis suunnata myös tubettajan elinkaareen eli aikaan, jonka tubettaja viettää videoita tehden, kysymyksinä miksi aloitti, miksi lopetti, mitä teki ja miksi? Ja lopulta sarkastisesti: ketä kiinnosti?

Tubettaminen on tämän ajan ilmiö. Tapa tallentaa asioita ja kertomuksia. Ei ole väliä, vaikkeivat kaikki videot saavutakkaan suurta yleisöä, undergroundillakin on katsojansa ja yleisönsä. Valtavirtaa, muttei kuitenkaan. Mitä aikaisempaa populistista ilmiötä voitaisiin verrata tubettamiseen? Nuortenlehtien kysymys ja vastaus -palstat, TV-haastattelut, kirjeenvaihto?

Kun pohdin tubettajan halua vuorovaikutukseen, en sitä välttämättä löydä. Ja juuri nyt en edes tiedä, mitä vuorovaikutus on. Sähköinen keskustelu ei välttämättä täytä vuoropuhelun määritelmää, sillä kommentoinnin avulla ei haluta välttämättä avata keskustelua. Samalla olen ymmälläni sen suhteen, miksi siis pitää edes kommentoida, kun ei ole edes halua keskustella. 

Ja lopuksi voitanee todeta, että vain näkökulmaa ja katsetta kääntämällä saattaa nähdä paremmin, ymmärtää laajemmin ja, että totuudella on niin kovin monet kasvot.

Advertisement

Somen pimeä puoli

julkaissut Heidi I, kategoriassa Lastensuojelu, Sosiaalinen media, Tietosuoja, Yleinen

Tämä kirjoitus on syntynyt Saluksen Marjut Jokelan kynästä. Huostaanotettujen lapsien osallisuutta tutkiessaan hänen matkalleen on osunut tarinoita lasten, nuorten ja myös meidän aikuisten sosiaalisen median edesottamuksista. Tästä syntyi ajatus tälle blogikirjoitukselle. Tutkimustyö on mielenkiintoinen matka ja näitä Marjutin sivupolkuja, kuten myös pääpolun aiheita tulemme julkaisemaan tulevaisuudessa lisää.

piilossa

Sosiaalinen media on täyttänyt maailmamme. Se tulee elämäämme, halusimmepa tai emme. Lasten ja nuorten maailmaa muovaavat internet ja aineeton sosiaalinen media, jonka virtuaaliryhmissä pyörii 100 % nuorisoikäisistä suomalaisista lapsista päivittäin. Vuodenvaihteen ympärillä on paljon keskustelua aiheuttanut Oulun tapaus lapsien hyväksikäytöstä ja somessa olevista keskustelualustoista, joiden välityksellä tuntemattomien on helppoa luoda kontaktia alaikäisiin lapsiin. Ilmassa on paljon miksi ja miten -kysymyksiä. Miksi lapset luottavat tuntemattomaan keskustelukumppaniin? Miten lapsia voidaan houkutella? Miten lapsia voidaan suojella?

Omaa tutkimusta tehdessäni olen törmännyt niin vihapuheeseen kuin nettikiusaamiseenkin. Anonyyminä ja muokatulla profiililla toimiminen ikään kuin villiinnyttää ihmiset sosiaalisessa mediassa. Kasvottomuus antaa meille luvan käyttäytyä huonosti, unohtaa kohteliaisuus ja hyökätä aggressiivisesti kaikkea sellaista kohtaan, joka näyttää olevan kyvytön puolustamaan itseään. Lasten ja nuorten nettikiusaamisesta puhutaan paljon, mutta väitän, että emme me aikuiset käyttäydy sosiaalisessa mediassa yhtään sen paremmin. Mitenkäs sen esikuvan laita oikein olikaan?

mobile-phone-3625924_1280

Sosiaalinen media on osalle aikuisia kuin ikuinen hiekkalaatikko, jossa voi rakentaa rauhassa yhdessä upeaa hiekkalinnaa tai polkea naapurin rakennelma maan tasalle. Kun ihmistä ei tunnista, hän voi käyttäytyä juuri niin typerästi, suorasanaisesti, ilkeästi ja vihaisesti kuin haluaa. Voidaan syyttää häikäilemättä, nimitellä ja osoittaa paheksuntaa, vääristää tietoa ja levittää valheellista informaatiota. Mutta myös tehdä asioita, jotka lainsäädäntö on määrittänyt rikolliseksi, moraali kieltää niin toimimasta ja yhteiskunnan normit eivät asiaa hyväksy. Nimettömyys antaa meille ikään kuin luvan toimia alkuihmisien tavoin, omaa etua ja tarvetta tyydyttäen. Väistämättä tätä ihmisten käyttäytymistä netissä seuratessani tulen ajatelleeksi ihmiskunnan syntyä ja sitä, miten alkukantainen ihmisrotu loi ensimmäiset sosiaaliset järjestäytymisen säännöt ja tavat toimia sosiaalisessa yhteisössä. Samalla tavalla me rakennamme uutta sosiaalista käyttäytymisen mallia nyt sosiaalisen median maailmassa, missä emme kohtaa fyysisiä ihmisiä, vaan näemme pelkkiä kuvia, videoita ja tekstejä, jotka lopulta kertovat hyvin vähän ihmisistä itsestään. Me olemme kuin sosiaalisen median neanderthalit kömpelöine ja hyökkäävine tapoinemme, kiviset kirveet kourissa tappamassa kaiken, jonka koemme itseämme uhkaavan tai jonka tappaminen noin yleisesti ottaen juuri nyt kiinnostaa. Toisaalta sukupuolivietti haastaa meitä lähestymään toisia ihmisiä, välillä hyvinkin suorasukaisesti, ”me Tarzan you Jane”.

Ei siis liene suurikaan ihme, että me aikuiset median neanderthalit olemme pulassa, kun nuorempi sukupolvi tuntuu sukkuloivan sähköisessä maailmassa kuin oikeassa todellisuudessa, tuntuvat hallitsevan kaiken ja nauravat meidän kömpelölle pyristelylle pysytellessämme kehityksen virrassa. Kuitenkaan tämä nuorempi sukupolvi ei ole sosiaalisessa mediassa välttämättä sen taitavampia kuin aikuisetkaan. Lapset tarvitsevat rinnalleen aikuisia muistuttamaan hyvästä ja empaattisesta käytöksestä sosiaalisessa mediassa, varoittamaan vääristä ja turhan rohkeista yhteydenotoista. Aikuisina me emme voi luottaa siihen, että lapset osaavat sähköisen median paremmin, vaan lapset tarvitsevat käyttäytymisen sääntöjä myös sinne. Lapsilla on oikeus osallistua yhteisöjen toimintaan, mutta meidän aikuisten on luotava riittävän turvalliset puitteet siellä toimimiseen. Puitteet syntyvät välittämällä ja keskustelemaalla, puuttumalla ja kuuntelemalla. Miksi emme käyttäisi sosiaalista mediaa välillä yhdessä perheenä? Tutustuisimme toistemme maailmoihin ja yrittäisimme ymmärtää, mitä sosiaalisessa mediassa oikein tapahtuu.

Kömpelöllä luokittelulla hyväksi tai pahaksi teemme maailmasta turhan mustavalkoisen. Sosiaalista mediaa ei voida noin vain poistaa, mutta meidän on palattava käyttäytymisemme ytimeen. Siihen, miten muodostaa sosiaalisesti hyväksyttäviä, tiiviitä yhteisöjä, joissa kaikkien ajatuksille on tilaa ja erimielisyydet voidaan ratkaista sivistyneellä tavalla. Tämän päivän käyttäytymisemme ei aina kestä päivänvaloa, ja olisikin syytä tarkkailla alkuun vaikka omaa sosiaalisen median käytöstä ja sen jälkeen kysyä läheisiltään, mitä hyvää olet tänään kokenut sosiaalisessa mediassa. Jos hyvän luettelointi tuottaa vaikeutta, on silloin syytä tarkastella omaa sosiaalisen median käyttäytymistään, olisiko siinä kenties parantamisen varaa. Ja lopulta miettiä sitä, voisiko suoraselkäisesti seisoa ihmisenä, fyysisenä olentona, kasvokkain toisen ihmisen edessä ja kertoa mielipiteensä. Mikäli mielipiteen kertominen tuntuu vaikealta, voi silloin miettiä, onko viestin sisällön tuottamisessa oltu epäkohteliaita tai asiattomia. Olisiko viestin voinut ilmaista kenties toisin?

Vaikka sosiaalinen media onkin mahdollistanut anonyymin toiminnan, ei se kuitenkaan ole muuttanut ihmisoikeuksia. Olemme vastuussa käyttäytymisestämme ja aikuisina olemme vastuussa lastemme käyttäytymisestä. Käyttäydytään kauniisti ja ollaan ihmisiksi.