Avainsana: Lastensuojelu

Somen pimeä puoli

julkaissut Heidi I, kategoriassa Lastensuojelu, Sosiaalinen media, Tietosuoja, Yleinen

Tämä kirjoitus on syntynyt Saluksen Marjut Jokelan kynästä. Huostaanotettujen lapsien osallisuutta tutkiessaan hänen matkalleen on osunut tarinoita lasten, nuorten ja myös meidän aikuisten sosiaalisen median edesottamuksista. Tästä syntyi ajatus tälle blogikirjoitukselle. Tutkimustyö on mielenkiintoinen matka ja näitä Marjutin sivupolkuja, kuten myös pääpolun aiheita tulemme julkaisemaan tulevaisuudessa lisää.

piilossa

Sosiaalinen media on täyttänyt maailmamme. Se tulee elämäämme, halusimmepa tai emme. Lasten ja nuorten maailmaa muovaavat internet ja aineeton sosiaalinen media, jonka virtuaaliryhmissä pyörii 100 % nuorisoikäisistä suomalaisista lapsista päivittäin. Vuodenvaihteen ympärillä on paljon keskustelua aiheuttanut Oulun tapaus lapsien hyväksikäytöstä ja somessa olevista keskustelualustoista, joiden välityksellä tuntemattomien on helppoa luoda kontaktia alaikäisiin lapsiin. Ilmassa on paljon miksi ja miten -kysymyksiä. Miksi lapset luottavat tuntemattomaan keskustelukumppaniin? Miten lapsia voidaan houkutella? Miten lapsia voidaan suojella?

Omaa tutkimusta tehdessäni olen törmännyt niin vihapuheeseen kuin nettikiusaamiseenkin. Anonyyminä ja muokatulla profiililla toimiminen ikään kuin villiinnyttää ihmiset sosiaalisessa mediassa. Kasvottomuus antaa meille luvan käyttäytyä huonosti, unohtaa kohteliaisuus ja hyökätä aggressiivisesti kaikkea sellaista kohtaan, joka näyttää olevan kyvytön puolustamaan itseään. Lasten ja nuorten nettikiusaamisesta puhutaan paljon, mutta väitän, että emme me aikuiset käyttäydy sosiaalisessa mediassa yhtään sen paremmin. Mitenkäs sen esikuvan laita oikein olikaan?

mobile-phone-3625924_1280

Sosiaalinen media on osalle aikuisia kuin ikuinen hiekkalaatikko, jossa voi rakentaa rauhassa yhdessä upeaa hiekkalinnaa tai polkea naapurin rakennelma maan tasalle. Kun ihmistä ei tunnista, hän voi käyttäytyä juuri niin typerästi, suorasanaisesti, ilkeästi ja vihaisesti kuin haluaa. Voidaan syyttää häikäilemättä, nimitellä ja osoittaa paheksuntaa, vääristää tietoa ja levittää valheellista informaatiota. Mutta myös tehdä asioita, jotka lainsäädäntö on määrittänyt rikolliseksi, moraali kieltää niin toimimasta ja yhteiskunnan normit eivät asiaa hyväksy. Nimettömyys antaa meille ikään kuin luvan toimia alkuihmisien tavoin, omaa etua ja tarvetta tyydyttäen. Väistämättä tätä ihmisten käyttäytymistä netissä seuratessani tulen ajatelleeksi ihmiskunnan syntyä ja sitä, miten alkukantainen ihmisrotu loi ensimmäiset sosiaaliset järjestäytymisen säännöt ja tavat toimia sosiaalisessa yhteisössä. Samalla tavalla me rakennamme uutta sosiaalista käyttäytymisen mallia nyt sosiaalisen median maailmassa, missä emme kohtaa fyysisiä ihmisiä, vaan näemme pelkkiä kuvia, videoita ja tekstejä, jotka lopulta kertovat hyvin vähän ihmisistä itsestään. Me olemme kuin sosiaalisen median neanderthalit kömpelöine ja hyökkäävine tapoinemme, kiviset kirveet kourissa tappamassa kaiken, jonka koemme itseämme uhkaavan tai jonka tappaminen noin yleisesti ottaen juuri nyt kiinnostaa. Toisaalta sukupuolivietti haastaa meitä lähestymään toisia ihmisiä, välillä hyvinkin suorasukaisesti, ”me Tarzan you Jane”.

Ei siis liene suurikaan ihme, että me aikuiset median neanderthalit olemme pulassa, kun nuorempi sukupolvi tuntuu sukkuloivan sähköisessä maailmassa kuin oikeassa todellisuudessa, tuntuvat hallitsevan kaiken ja nauravat meidän kömpelölle pyristelylle pysytellessämme kehityksen virrassa. Kuitenkaan tämä nuorempi sukupolvi ei ole sosiaalisessa mediassa välttämättä sen taitavampia kuin aikuisetkaan. Lapset tarvitsevat rinnalleen aikuisia muistuttamaan hyvästä ja empaattisesta käytöksestä sosiaalisessa mediassa, varoittamaan vääristä ja turhan rohkeista yhteydenotoista. Aikuisina me emme voi luottaa siihen, että lapset osaavat sähköisen median paremmin, vaan lapset tarvitsevat käyttäytymisen sääntöjä myös sinne. Lapsilla on oikeus osallistua yhteisöjen toimintaan, mutta meidän aikuisten on luotava riittävän turvalliset puitteet siellä toimimiseen. Puitteet syntyvät välittämällä ja keskustelemaalla, puuttumalla ja kuuntelemalla. Miksi emme käyttäisi sosiaalista mediaa välillä yhdessä perheenä? Tutustuisimme toistemme maailmoihin ja yrittäisimme ymmärtää, mitä sosiaalisessa mediassa oikein tapahtuu.

Kömpelöllä luokittelulla hyväksi tai pahaksi teemme maailmasta turhan mustavalkoisen. Sosiaalista mediaa ei voida noin vain poistaa, mutta meidän on palattava käyttäytymisemme ytimeen. Siihen, miten muodostaa sosiaalisesti hyväksyttäviä, tiiviitä yhteisöjä, joissa kaikkien ajatuksille on tilaa ja erimielisyydet voidaan ratkaista sivistyneellä tavalla. Tämän päivän käyttäytymisemme ei aina kestä päivänvaloa, ja olisikin syytä tarkkailla alkuun vaikka omaa sosiaalisen median käytöstä ja sen jälkeen kysyä läheisiltään, mitä hyvää olet tänään kokenut sosiaalisessa mediassa. Jos hyvän luettelointi tuottaa vaikeutta, on silloin syytä tarkastella omaa sosiaalisen median käyttäytymistään, olisiko siinä kenties parantamisen varaa. Ja lopulta miettiä sitä, voisiko suoraselkäisesti seisoa ihmisenä, fyysisenä olentona, kasvokkain toisen ihmisen edessä ja kertoa mielipiteensä. Mikäli mielipiteen kertominen tuntuu vaikealta, voi silloin miettiä, onko viestin sisällön tuottamisessa oltu epäkohteliaita tai asiattomia. Olisiko viestin voinut ilmaista kenties toisin?

Vaikka sosiaalinen media onkin mahdollistanut anonyymin toiminnan, ei se kuitenkaan ole muuttanut ihmisoikeuksia. Olemme vastuussa käyttäytymisestämme ja aikuisina olemme vastuussa lastemme käyttäytymisestä. Käyttäydytään kauniisti ja ollaan ihmisiksi.

Avoimen tiedonkulun merkitys laadukkaassa lastensuojelussa

julkaissut Heidi I, kategoriassa Laatu, Sosiaali- ja terveysala

nuket ja tietokone

Osa blogikirjoituksen väittämistä pohjautuu THL:n julkaisemaan LAPE työryhmän raporttiin ”Lasten ja perheiden yksilöllisiin tarpeisiin vastaava perhehoito”.

Lastensuojelun kehittämisen osa-alueet mukailevat karkeasti sijoitusprosessia ja näin ollen ne voidaan jakaa kolmeen eri osa-alueeseen. Ennen sijoitusta, sijoituksen aikana ja sijoituksen jälkeen tapahtuviin toimintoihin. Ennen sijoitusta korostuu oikean tarpeen arvioinnin rooli. Sijoituksen tarve tulee selvittää yhdessä sijoituksen arvioinnin kanssa. Tämä on tärkeää, jotta lapselle löydetään hänen ja hänen läheistensä yksilöllisen tilanteen huomioiva ratkaisu. Sijoituksen aikana tulee puolestaan keskittyä siihen miten varmistetaan sijoituksen laatu. Tähän sisältyy monimuotoisten palveluiden ja tuen varmistaminen, yhdessä vuorovaikutteisen toiminnan kanssa. Lapsella, hänen läheisillään ja mahdollisilla tukihenkilöillä sekä terapeuteilla tulee olla mahdollisuus lapsen tilanteeseen liittyvään tiedonvaihtoon ja keskusteluun. Tässä kohtaa digitaaliset ratkaisut nousevat esille. Sijoituksen jälkeen on puolestaan tärkeä pohtia ennakoivasti miten järjestetään lapsen siirto, tarvittavat tukimuodot, palvelut ja yhteydenpito. Samoin on pohdittava miten voidaan tukea esimerkiksi nuorta opintojen, asumisen ja työllistymisen suhteen.

Lapsen osallisuuden toteutumisen kannalta tärkeimmäksi seikaksi nousevat reaaliaikaiset kommunikaatio mahdollisuudet. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsen ja hänen syntymäperheensä ja muiden läheisten yhteydenpitoa tulee tukea. Nykyaikana tämä on toteutettavissa ketterästi digitaalisella, helppokäyttöisellä, turvallisella,asiaan varta vasten suunnitellulla ohjelmistolla, jollainen on esimerkiksi SQM-TOIMI järjestelmä. Lapsen terveen kehityksen kannalta yhteydenpidon varmistaminen on äärimmäisen tärkeää tilanteissa joissa se nähdään lapsen kehitystä ja kasvua tukevaksi. Laadukas yhteydenpito syntymäperheen ja muiden läheisten kanssa yhdessä myönteisen ammatillisen tuen kanssa tuottavat sijoitetulle lapselle positiivisia kokemuksia. Nämä edistävät onnistunutta paluuta vanhempien luokse tai vastaavasti pysyvyyttä sijoitukseen. Huonosti toteutettu yhteydenpito voi puolestaan olla hyvin vahingollista lapselle. Vahingollisuus korostuu tilanteessa jossa lapsi on kokenut kaltoinkohtelua. Kerran katkenneen yhteydenpidon uudelleen virittäminen voi olla haastavaa, mutta kuitenkin kannattavaa mikäli lapsi sitä toivoo. Epäsäännöllinenkin yhteydenpito vanhempiin ja muihin läheisiin on lapsen kehitykselle tärkeää sillä se antaa lapselle tietoa hänen juuristaan ja mahdollistaa oman tukiverkoston muodostamisen sijoituksen päättymisen jälkeen.

Lapsen vanhempien mukaanottaminen sijoitukseen ja tiivis yhteydenpito heihin vaikuttaa merkittävästi siihen miten tyytyväisiä he ovat lastensuojelupalveluita kohtaan. Lapsen vanhempien tuesta on myös huolehdittava. Lapset ovat usein huolissaan vanhempiensa pärjäämisestä. Avoimen ja reaaliaikaisen kommunikaation avulla voidaan poistaa lapselta vanhemmasta huolehtimisen taakkaa. Lapsen on mahdollista luoda kiintymyssuhteita muihin vasta sen jälkeen kun hänen ei tarvitse enää olla huolissaan omien vanhempiensa pärjäämisestä. Missään vaiheessa ei tulisi epäillä saati väheksyä lapsen ja hänen vanhempiensa siteiden vahvuutta, ei edes silloin kun lähtökohdat ovat olleet vaikeita. Vanhempien kokemukset lapsen sijoitusprosessista vaikuttavat merkittävästi myös lapsen omiin kokemuksiin sijoituksen onnistumisesta. Siksi tiedonkulkuun on syytä panostaa ja sen onnistuuneeseen hoitamiseen kannattaa miettiä niin työvälineitä kuin toimintamallejakin. Tämä on perusteltua sillä sijoitettujen lasten vanhemmat ovat raportoineet haasteista esimerkiksi viranomaistahojen epäjohdonmukaisuudesta tiedonkulussa, työntekijöiden huonosta tavoitettavuudesta sekä vanhempien ulkoistamisesta päätöksentekoprosessista. Niin vanhemmat kuin lapsetkin ovat myös usein epätietoisia siitä, mitkä heidän oikeutensa ovat. Yhteydenpidossa tärkeimmäksi nousee arkinen keskustelu ja reaaliaikainen yhteydenpito, sillä tärkeintä lapselle ja vanhemmalle on tietää se miten arki sujuu, mitä heille kuuluu. Luonnollisesti vanhemmille tulee kuitenkin korostaa sitä, että yhteydenpidon tulee aina tapahtua lapsen ehdoilla ja sen tulee olla lapsen kasvua ja kehitystä tukevaa.

Voidaankin todeta, että lastensuojelun laadun kannalta kulmakiviksi muodostuvat sijoitukseen liittyvien ammattilaisten saavutettavuus ja kuinka lapsi ja hänen vanhempansa kohdataan koko sijoitusprosessin aikana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsen kanssa työskentelevän moniammatillisen tiimin ja sijoituksen muiden osapuolien välinen vuorovaikutus tarvitsee onnistuakseen mahdollisuuden reaaliaikaiseen tavoitettavuuteen ja välittömän responssin, jotta lapsi näkee, että häntä todellakin kuullaan. Tämän lisäksi on tärkeää arvioida sijoituksen vaikuttavuutta. Arvioinnin ja vaikuttavuuden todentamisen tueksi tarvitaan toimintamallia millaiseksi esimerkiksi TOIMI Kehityspolku on suunniteltu. Siinä jokainen toiminto kytkeytyy asiakkaaseen ja hänen läheiseensä ja asiakkaan mielipiteiden ja kokemuksien perusteella rakennetaan eri elämän osa-alueet kattava mittaristo, jonka avulla voidaan seurata toteutettujen toimenpiteiden tehokkuutta ja tehdä tarvittavia muutoksia esimerkiksi kasvatussuunnitelmaan tai kasvua edistäviin tukitoimintoihin.

Tulevaisuudessa tulee korostumaan myös moniammatillisten tiimien aukoton yhteistyö. Tämä ei tule tapahtumaan hetkessä, joten olisikin hyvä alkaa harjoittelemaan avointa lasta tukevaa tiedonvaihtoa jo tässä vaiheessa. Lastensuojelussa lapsi- ja lapsen oikeus perheeseen ovat kaiken toiminnan keskiössä ja siksi jokaista toimenpidettä tulisikin peilata tätä näkökulmaa vasten.

Tulevaisuudessa on siis syytä miettiä laadun, lapsen oikeuksien ja tehokkaan tiedonkulun kannalta:

  • Miten ja mitä työvälineitä hyödyntämällä kuullaan lasta, hänen vanhempiaan ja muita läheisiä?
  • Millä tavoin varmistetaan lapsen äänen kuuluminen ja näkyminen myös kasvatussuunnitelmassa ja raportoinnissa?
  • Miten arvioidaan kerättyä tietoa?
  • Millä tavalla arvioidaan sijoituksen onnistumista?
  • Millaisia laadullisia mittareita tulisi hyödyntää?
  • Miten varmistetaan aukoton tiedonkulku lapsen sijoitukseen osallistuvien eri tahojen kanssa?

Lapsen ääni 2020 – oikeus vai velvollisuus

julkaissut Heidi I, kategoriassa Sosiaali- ja terveysala

vauvan jalat

Tämän artikkelin on kirjoittanut Saluksen sosiaalialan asiantuntija Marjut Jokela. Marjutin suuria mielenkiinnon kohteita ovat lastensuojelu, lasten ja nuorten osallisuuden vahvistaminen ja lapsen äänen näkyville saattaminen lastensuojelussa.

Otsikon luku 2020 viittaa vuoteen 2020, jolloin sosiaalialan kentällä tullaan painottamaan mm. sitä miten ja millä tavoin yritykset ovat huomioineet asiakkaan osallisuuden. Tästä lisää myös seuraavissa blogikirjoituksissa.

”Näin lastenoikeuksien päivänä armon vuonna 2017 on ehkä hyvä hetki istua alas ja miettiä, mihin suuntaan lapsen oikeudet ovat menossa.

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa vuodelta 1989 artiklassa 12 sanotaan: Sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Tämän toteuttamiseksi lapselle on annettava erityisesti mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa joko suoraan tai edustajan tai asianomaisen toimielimen välityksellä kansallisen lainsäädännön menettelytapojen mukaisesti.

Jotenkin jään miettimään erityisesti sitä, mitä sanotaan artiklan 12 toisessa osassa ”…tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa joko suoraan tai edustajan tai asianomaisen toimielimen välityksellä”. Tämän virkkeen loppuosaan vedoten kohtuullisen monta mielipidettä on kerrottu aikuisen toimesta, muutettu tilanteeseen sopivaksi ja oletettu samalla toimittavan lapsen edun mukaisesti. Varmasti suurimmassa osassa tapauksia on onnistuttukin tekemään täydellisen oikea tulkinta lapsen kannalta ja lapsi saa kokea kuulluksi tulemisen. Mutta entä, kun kuulijalla on jo vahva käsitys lapsen parhaasta, eikä lapsen kertoma tue tätä käsitystä? Eikö usein käykin niin, että lapsen mielipide tuolloin ohitetaan, koska aikuinenhan oikeasti tietää, mikä on lapsen paras.

Olen usein miettinyt, millä periaatteilla me aikuiset luomme käsityksen lapsen parhaasta. Onko se meidän oma lapsuuskokemuksemme ja koulutuksemme sekä elämänkokemuksemme muovaama illuusio, vaiko todella pystymme arvioimaan juuri tämän lapsen juuri sitä parasta arkea? Tiedän, ettei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Tiedän myös, ettei kaikkia osapuolia tyydyttävää vastaustakaan ole olemassakaan. Silti tänä päivänä mietin, miten me aikuiset omilla toimillamme ja valinnoillamme voisimme kuulla lapsen omaa mielipidettä ja kyetä kuuntelemaan tuota mielipidettä ilman asenteellisuutta ja ”kyllä minä tiedän” -asennetta. Voisiko kehittää sellaisen suorapalautteisen järjestelmän, jossa lapsi, ilman aikuisen tiukkaa kontrollia, tuottaa mielipiteen omasta olemisestaan ja omista tärkeistä asioistaan ja näin tehtyään saa asiallista palautetta omassa asiassaan. Kokemus kuulluksi tulemisesta kun on kuitenkin oikeus lapselle ja meillä aikuisilla on velvollisuus kuulla tuota mielipidettä, vaikka se tuottaisikin kritiikillään meille ehkä jopa häpeän tunteita.

Lapsen oikeus kuulostaa hienolta ja ihanalta asialta ja on upeaa nähdä, miten lasten mielipiteitä löytyy hellyttävinä lausahduksina naistenlehtien huumoripalstalla. Mutta vielä hienompaa olisi, että meillä upeassa Suomessa, olisi järjestelmällistä koulutusta lapsen kuulemiseen liittyen niin, että kaikki vaikeimmatkin asiat saisivat niille kuuluvan paikan ja että me aikuiset kykenisimme lapsen ääntä kuulemaan silloinkin, kun äänellä puhutaan meille liian vaikeasta ja jopa pahasta asiasta käsittää tai ymmärtää.”