Lapsen oikeuksien päivä

20.11.2020 nostaa ensimmäistä kertaa liput Suomalaisten salkoihin juhliakseen lapsia. Marraskuinen ilma kaipaakin lasten mukanaan tuomaa valoa ja toivoa tulevasta. Lapsuus on juhlimisen arvoinen asia.

Mutta miksi päivää oikeastaan vietetään? YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus hyväksyttiin New Yorkissa 20.11.1989. Päivä on vakiintunut lapsen oikeuksien päiväksi, jota muistetaan eri tavoin ympäri maailmaa. Suomessa lapsen oikeuksien päivä on ollut kalenterissa aina vuodesta 2002 alkaen. 

Lapsi ja lapsuus on arvokas ja varjeltava asia. Aikuiselle lapsien kanssa toimiminen on läpinäkyvyydessään jopa raastavaa. Lapsen suusta kun kuullaan totuus. Lapsi ihmettelee ääneen, eikä juurikaan sensuroi, mitä suustaan päästää. Siinä on aikuisella usein punaa poskissa ja toiveita siitä, että maankuori pehmenisi juuri tietyllä hetkellä jalkojen alta. Ja silti jotain niin kaunista on noissa suorissa ja konstailemattomissa kommenteissa. Niissä on viaton totuus maailmasta. Totuus siitä, miten tätä maailmaa pitäisi oikeastaan katsella. Ihmetellä juuri niin pieniä asioita, jotka mahtuvat istumaan sormenpäässä tai heijastuvat lätäkön pinnasta.

Kolmivuotias opettaa
minulle kasvien nimiä.
Maailmassa on vielä toivoa, ajattelen.
-Risto Rasa

Oikein hyvää lapsen oikeuksien päivää!

YouTube lastensuojelun näyttämönä

Tämä artikkeli on syntynyt Marjut Jokelan kynästä. Marjut on tohtorikoulutettava WELMA-tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopistossa.

Blogikirjoituksessa Marjut pohtii tutkimiensa videoiden ja videoiden tekijöiden sekä niitä katsovien motiiveja, toiveita ja tavoitteita

Lastensuojelu näyttäytyy YouTubessa neljästä kerronnasta käsin. Kertojina toimivat lastensuojelun keskiössä olevat tai siitä juuri irtaantuneet nuoret, lastensuoleutoimien kohteeksi joutuneet vanhemmat, sosiaalityön ammattilaiset sekä kokemusasiantuntijat eli nuoret aikuiset, jotka kertovat vastavuoroisesti huostaan otetuille nuorille kokemaansa tai ammattilaisille näkemyksiään ja tunteitaan aihealueesta. Yleisöksi näille tarinoille valikoituvat ihmiset, joiden kokemusmaailmaan eivät kuulu huostaanoton arkipäivä ja todellisuus, vaan joiden uteliaisuuden ovat herättäneet kauhutarinat, sensaatiot, huhut ja tulkinnat. Tämän niin sanotun uteliaiden joukon mielenkiinto on ikiaikaista kiinnostusta heikomman kärsimyksestä. Huono-osaisuutta on helppoa kauhistella ja ymmärtää ruudun takaa tai näyttämöltä, lehdestä tai kirjasta. Tarina koskettaa, mutta samalla katsoja helpottuu voidessaan todeta, ettei minulle käynyt noin, minä en tehnyt noin. Läheltä piti, mutta selvittiin ilman väliintuloa. 

Näkökulmana voi olla myös kaltaiseni tutkijan ”ulkoinen” katse kohti tapahtumien polttopistettä. Ikään kuin kiinnostus sekä näyttämön tapahtumista, että yleisön reaktioista. Päällimmäisenä kysymyksenä kaikuu: Miksi tehdä video YouTubeen kaiken kansan nähtäville ja miksi katsoa videota YouTubesta, miksi katsoa videota juuri aiheesta lastensuojelu ja miksi vaivautua kommentoimaan videon loppuun jotakin, jolla ei ole mitään tekemistä vuorovaikutuksen kanssa. Vapaan median käsite on mielenkiintoinen, etenkin lastensuojelun luupista katsottuna. 

Ilmiössä on jotain perin juurin vanhaa, mutta samalla jotakin uutta: yleisö, katsojat, valtaväestö edustavat suurinta osaa väestöstä, jota aihe ei kiinnosta, eivätkä he sitä vaivaudu edes seuraamaan. Ikävien asioiden kuulijakuntaan saattaa tästä valtaväestöstä siirtyä osa, koska on kiinnostavaa spekuloida toisten ihmisten epäonnea samalla hykerrellen omassa turvallisuudessaan. Ammatillisuus saa kiinnostumaan ilmiöstä ja saa katsomaan videoita: opetusmielessä tai vahingossa, ja lopulta voi taas hymistellä, ettei onneksi ole itse toiminut noin. Tilanteessa eläneet voivat tunnetasolla jakaa tarinat ja kokemukset, muistella, vertailla, kauhistella, liioitella omaa kokemustaan ja hakea ymmärrystä omalle tarinalleen. Itse videoilla esiintyneet haluavat palan julkisuutta, huomiota ja ehkäpä jollakin on myös haave siitä rikastumisesta. Tutkijana olen ihmeissäni tämän teatterin muunnelmien edessä. Kenen käsikirjoitus on totuudenmukaisin ja rehellisin. Tulkintaahan nämä videot ovat joka ikinen. Kokonaista totuutta tuskin on missään tarinassa. 

Tulisiko minun kääntääkin tutkijan katseeni hiljaisuuksiin, asioihin, jotka jätetään kertomatta, joista vaietaan. Kaikilla videoilla on tehty valinta sen suhteen, mitä kerrotaan. Mihin tämä valinta on perustunut? Mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta? Tässäkin voidaan videoita erotella toisistaan: on videoita, jotka on ”pistetty ykkösellä purkkiin” ja on videoita, joita on muokattu, editoitu, stilisoitu ja rakennettu ammattimaisempaan suuntaan. Mitä halutaan kertoa ja mitä jätetään kertomuksesta pois? Kuka on lopulta videoiden päähenkilö? Onko se videoilla tarinaansa kertova nuori, nuoren elämään puuttunut sosiaalityöntekijä, vanhempi, joka ei pystynyt kasvattamaan lasta, yhteiskunta, joka on rakentanut lastensuojelun tiimoilta mallit vai lopulta se nälkäinen kansa amfiteatterissa gladiaattoreiden kamppailua ylivoimaista vastustajaa vastaan katsomassa. Valikoituuko mielenkiintoisimmaksi tutkittavaksi päähenkilö, kertoja, ohjaaja, lavastaja, valomies, kuiskaaja vai yleisö? Mihin upotan tutkijan katseeni? Ja kuinka paljon tähän näkökulmaan vaikuttaa tarina itse.

Lastensuojelun nelikanta rakentuu yksilön ja yhteisön erilaisista variaatioista. Lastensuojelu yksilön kokemus voi olla niin huostaanotetun lapsen kuin vanhemmankin yksilöllinen kokemus, mutta se voi olla kenen tahansa videota katsoneen ihmisen kokemus. Kokemusasiantuntijan rooli riippuu siitä, katsotaanko heidän yksilöllistä tarinaansa kokemuksesta vai asiantuntijuuden roolin kautta. Ja toisaalta kumpana he itse pitävät itseään: asiantuntijana vai osallisena?

Toisaalta tutkijan katse uppoutuu siihen, kenelle tarinat on tarkoitettu? Samalla voidaankin pohtia sitä, ketä varten tarinoita tehdään noin ylipäätään. Onko tarinointi jäsentymättömän jäsentämistä. Saako tarina aikaan ymmärryksen ja itseymmärryksen? Mikä sijamuoto tarinalle annetaan ja kuka valitaan kertojaksi ja kuka on kerronnan kohde? Voitaisiinko päätellä että, tarinat on tarkoitettu pienelle yleisölle, eli niille, joita aihe koskettaa, vai suurelle yleisölle, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia aiheesta. Minkä merkityksen videot ovat saaneet tekijöidensä mielissä. 

Kun katsoo näiden tubettajien elinkaarta, se näyttäytyy minulle tutkijana kovin lyhyenä. Videot toimivat aikansa kuvina, päiväkirjoina. Asiasta innostutaan ja sitten se vaihtuu muuhun mielenkiintoisempaan. Tutkijan mielenkiinnon voisi siis suunnata myös tubettajan elinkaareen eli aikaan, jonka tubettaja viettää videoita tehden, kysymyksinä miksi aloitti, miksi lopetti, mitä teki ja miksi? Ja lopulta sarkastisesti: ketä kiinnosti?

Tubettaminen on tämän ajan ilmiö. Tapa tallentaa asioita ja kertomuksia. Ei ole väliä, vaikkeivat kaikki videot saavutakkaan suurta yleisöä, undergroundillakin on katsojansa ja yleisönsä. Valtavirtaa, muttei kuitenkaan. Mitä aikaisempaa populistista ilmiötä voitaisiin verrata tubettamiseen? Nuortenlehtien kysymys ja vastaus -palstat, TV-haastattelut, kirjeenvaihto?

Kun pohdin tubettajan halua vuorovaikutukseen, en sitä välttämättä löydä. Ja juuri nyt en edes tiedä, mitä vuorovaikutus on. Sähköinen keskustelu ei välttämättä täytä vuoropuhelun määritelmää, sillä kommentoinnin avulla ei haluta välttämättä avata keskustelua. Samalla olen ymmälläni sen suhteen, miksi siis pitää edes kommentoida, kun ei ole edes halua keskustella. 

Ja lopuksi voitanee todeta, että vain näkökulmaa ja katsetta kääntämällä saattaa nähdä paremmin, ymmärtää laajemmin ja, että totuudella on niin kovin monet kasvot.

Kohtaamisia ja eroja

Alla on teksti, jonka kirjoitin erään vuoden mittaisen yhteistyön jälkeen. Tunteet olivat ristiriitaisia silloin, ja edelleenkin tuon hetken tunnelman voi käsin koskea.

feather-967367_1280

Kun näen lapsen silmista ja ilmeestä, että nyt pelottaa. Kun ikävä on jo läsnä, vaikkei vielä olla edes erottu. Mielessäni sanoja, joita suunnittelen sanovani, mutta jo ennen niiden lausumista ääneen tietää, ettei puheesta ole mitään hyötyä. Että kaikki sanottava on sanottu. Tietäen että se, minkälaisen matkan lapsi aloittaa, on jo lähtökohtaisesti huono. Kun ei tarvitse ennustajan kykyjä tietääkseen, ettei tarina muutu onnellisemmaksi tai paremmaksi.

Minä annoin sinulle vuoden, sinä annoit minulle vuoden. Meidän polkumme kohtasivat hetkeksi, kuljimme rinnakkain pienen matkan. Välillä polkumme menivät ristiin, välillä törmäilimme toisiimme, olimme toistemme tiellä, vedimme toinen toistamme perässä, tuupimme eteenpäin. Ja lopulta polkumme eroavat lopullisesti omiin suuntiinsa.Silti me väitämme, että tuolla hetken matkalla jää myös jälkiä. Muistoja, jotka haalistuvat, muitoja, joiden vaikutus ei lakkaa. Muistoja joiden soisi unohtuvan ja muistoja, joita ilman ei tapahtuisi muutosta, joka on väistämätöntä. Polkujen kohtaamisia tapahtuu elämän varrella paljon. On tasaisia, selkeitä leikkauspisteitä ja on todellisia solmukohtia.

Kiitos matkaseurasta lapsi. Tervemenoa tulevaisuuteen,joka on sinun omasi, sinun näköisesi. Toivottavasti seurassani sait jotain mukavaakin muisteltavaa matkallesi, ettei kaikki peity ankeuden alle pimentoon. Vaikka siirrytkin polullasi etäämmälle minusta, kuljethan silti edelleen samaan suuntaan?